keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Motivaatio, missä lienetkään

Marraskuu, tuo kuukausista julmin. Ulkona on pimeää, vettä sataa lähes joka päivä, ja tekisi mieli vain käpertyä sohvalle peiton alle kirkasvalolampun viereen suklaan ja jonkun dekkarin kanssa. Yleisesti ottaen tekee mieli hiilihydraatteja, etenkin leipää ja perunamuussia.

Miten tästä pääsee yli? Vaaka näytti äsken 78,6 kg, mutta se ei onneksi ollut ihan aamupaino. Silti, veikkaisin painavani nyt noin 78,0 kg. Hiphei vaan, painoindeksi heiluu taas reippaan lihavuuden puolella. Paino ahdistaa, ruokailu ahdistaa, mun löllyvät käsivarret ahdistavat. En haluaisi edes ajatella laihduttamista. En jaksaisi aloittaa taas kerran, vain lopettaakseni hetken päästä. Suklaa houkuttaa.

Onko kenelläkään muulla sitä ongelmaa, että hyvin sujuneen laihdutusviikon tai -kuukauden jälkeen iskee paniikki? Minua siis alkaa pelottaa, kun menee hyvin. Pelkään, ettei se kestä, pelkään mokaavani, pelkään etten osaa, ja sitten alan taas syödä epäterveellisesti. En ymmärrä, mistä tämä voisi johtua. Eikö pitäisi olla ihan helppoa vain jatkaa tulosta tuottaneella linjalla, liiemmin ajattelematta? Miksi minun pitää melkein paniikinomaisesti sössiä laihdutukseni? Uskonpuute? Epäonnistun mieluummin tiedostaen kuin tiedostamatta? En tietääkseni ole tällainen muilla elämän osa-alueilla.

Toisaalta, tällä hetkellä oloni on yleisesti ottaen ihan ok, kunhan en katso peiliin. Bikinikauteenkin on vielä yli puoli vuotta aikaa, eikä viime kesänkään rantalomalla kukaan Greenpeacen jäsen luullut minua rantaan ajautuneeksi valaaksi. Olen ihan perusterve, jaksan urheilla, minulla on rakastava puoliso - miksi siis laihduttaisin? Toisaalta haluaisin taas pitkästä aikaa näyttää hyvältä kokovartalovalokuvissa. Olisihan se kiva, jos reidet eivät hankaisi yhteen kävellessä. Olisi myös kiva, jos tykkäisin peilikuvastani. Lisäksi, terveellinen ruoka ja liikunta tekevät ihan varmasti hyvää kokonaisvaltaisesti, olenhan sen jo huomannutkin. Entä jos taas pyrkisin syömään terveellisesti ja hyvin, sekä urheilisin, ihan vaan niistä tulevan hyvän olon takia? Laihtuminen tulisi sitten siinä sivussa. Ehkä painoahdistuksin katoaisi, ja pystyisin kohta taas miettimään ihan sitä laihduttamistakin.

3 kommenttia:

Tilta kirjoitti...

Tuttuja fiiliksiä! Todella tuttuja.

Nyt olen tänä syksynä päättänyt kuntoilla vain kuntoilemisen ilosta. Kuntoilen siksi, että tulisi hyvä kunto ja voisin paremmin, pysyisin fyysisesti paremmassa kunnossa. Uskon, että sen mukana myös paino putoaa. On jo pudonnut ja toki sitäkin seuraan, mutta se ei ole pääasia.

Syön terveellisesti, mutta en kiinnitä nyt tällä hetkellä siihen huomiota, sen aika on sitten jossain välissä. Nyt on kuntoilun saaminen arkirutiiniksi tärkeämpi projekti ja uskon ruokailunkin tulevan perässä ajallaan. Jo nyt huomaan, että makeat ja herkut ovat jääneet todella vähiin vime aikoina. Mieluummin valitsee sellaista ruokaa, jolla jaksaa vielä tehdäkin jotain.

Tsemppiä!

Marsaliini kirjoitti...

Mullakin tulee välillä epäuskoinen fiilis hyvän viikon jälkeen. Ja lepopäivinä on uskomattoman suuri vaara repsahtaa. Kuten tänään, söin suklaavanukasta. Ja kauhee morkkis taas. Mikä hitto siinä onkin, etten pysty itseäni hillitsemään, vaikka makeasta tahtoo tulla etova olo. Ja tää marraskuu pimeine aamuine ja iltoineen on ollut pahaa myrkkyä munkin motivaatiolle. Tsemppiä ja jaksamista! :)

Montana kirjoitti...

Kiitos molemmille tsempityksestä!

Tilta: tuollainen suhtautuminen kuulostaa tosi hyvältä, taidan ottaa sinusta mallia. :)

Marsaliini: "jee", en olekaan ainoa, jolla on tämä ongelma! Tietenkin harmillista, että sinäkin kärsit joskus samasta epäuskosta, mutta kiva tietää, etten ole ainoa. Sitten kun vielä keksisi, miten tästä pääsee eroon.